Kenraali Heikki Nikunen

Ilmasota 1939 -1944

Talvisota 1939 – 1940

Talvisota oli Suomen ilmavoimien ensimmäinen todellinen tulikoe. Lähtökohtatilanne oli erittäin hankala, sillä ilmavoimien useista esityksistä huolimatta valtio oli laiminlyönyt lentokalustonsa materiaalisen valmiuden. Erityisesti torjuntaan pystyvien hävittäjäkoneiden määrä oli hälyttävän alhainen. Ilmavoimien koulutus ja taistelutahto olivat sen sijaan korkealla tasolla. Suomen ilmavoimat oli ensimmäisenä maailmassa ottanut vuosien 1934 ja 1935 aikana käyttöön modernin osastotaktiikan, jonka muut maat omaksuivat vasta sotakokemusten myötä. Suomalaishävittäjät lensivät väljissä pareissa, joissa koneiden välinen etäisyys oli 100 -150 metriä, ja parvissa parien välinen etäisyys oli 300 - 400 metriä. Taidollisina lisäetuina olivat systemaattisesti harjoitellut ampumatarkkuus ja koneen täydellinen käsittelytaito.

Neuvostoliitolla oli noin 1500 taistelukonetta eli selvästi yli kymmenkertainen määrällinen ylivoima. Suomella oli ainoastaan noin 40 Fokker D.XXI hävittäjää, noin 15 Blenheim pommittajaa sekä kuutisenkymmentä vanhentunutta tiedustelukonetta.

Taktisena torjuntatavoitteena oli yksinkertaisesti aiheuttaa vihollispommittajille niin suuret tappiot kuin mahdollista. Hyökkäykset aloitettiin pommitusmuodostelmien takaosista; ensin vaiennettiin taka-ampujat ja sitten tuli kohdistettiin vuorollaan kuhunkin moottoriin. Päämääränä oli tuhota kohteeksi valittu pommitusmuodostelma kokonaisuudessaan. Esimerkiksi luutnantti Jorma Sarvanto ampui 6.1.1940 neljässä minuutissa alas 6 DB-3 neuvostopommittajaa seitsenkoneisesta osastosta. Jäljelle jääneen koneen pudotti hetkeä myöhemmin luutnantti Pelle Sovelius.

Hävittäjäkoneiden pienen lukumäärän vuoksi pyrittiin välttämään sitoutumista hävittäjätaisteluihin. Huoltomahdollisuudet takaavina päätukikohtina olivat taaemmat lentokentät ja eteentyönnettyinä työkenttinä käytettiin muun muassa järvien jäille sijoitettuja tilapäistukikohtia. Varaohjaajia ei ollut, joten hävittäjälentäjät lensivät 6 - 8 torjuntalentoa päivittäin.

Ensimmäisenä sotakuukautena hävittäjien päätehtävänä oli suojata maavoimien joukkoja, kuljetuksia ja huoltokeskuksia Karjalan kannaksella. Samoin suojattiin Laatokan pohjoisrannan joukkoja sekä suoritettiin jonkinverran rynnäkkölentoja. Viholliskoneita ammuttiin alas 60 kpl.

Vähälukuista pommituskalustoa käytettiin yksittäissuorituksin sekä kaukotiedusteluun että vihollisen selustayhteyksien häirintään. Paremminkin museoon kuin taistelukentälle kuuluvat tiedustelukoneet kärsivät sodan alussa siksi paljon tappioita, että niiden käytössä siirryttiin yötaktiikkaan. Tässä ne osoittautuivat tehokkaiksi sekä tiedustelun että häirintäpommitusten ja -rynnäköiden kannalta. Neuvostojoukot olivat tottumattomia metsäsodankäyntiin ja tarjosivat monine nuotioineen otollisia kohteita.

Toisen sotakuukauden aikana hävittäjien tehtävänä oli suojata selustan huoltokeskuksia, liikennesolmukohtia ja teollisuuskeskuksia. Pienen konemäärän vuoksi tämä oli tehtävä joukkojen suojauksen kustannuksella. Erillistehtävänä oli Laatokan pohjoisrannalla hyökkäävien omien joukkojen suojaus. Torjuntalentoja lennettiin 800 kpl ja 53 viholliskonetta ammuttiin alas.

Kolmantena sotakuukautena Neuvostoilmavoimat keskittivät suuria pommitusmuodostelmia etulinjaan ja alkoivat käyttää runsaasti saattohävittäjiä. Koska suomalaishävittäjien päätehtävänä oli Kannakselle suuntautuvien huoltoyhteyksien suojaus, vain osaan näistä voitiin suunnata torjuntaosasto. Näiden lisäksi tuli kotirintamalta jatkuvasti suojaupyyntöjä. Hävittäjien tarve kaikkialla ilmeni selkeästi mm. siinä, että hävittäjälennosto oli ajoittain hajautettu yhdeksään tukikohtaan Pohjois-Karjalasta aina Lounais-Suomeen asti. Torjuntalentoja lennettiin 2000 kpl ja 71 viholliskonetta ammuttiin alas.

Viimeisen sotakuukauden alkaessa oli tilanne Kannaksella muodostunut niin kriittiseksi, että koko hävittäjävoima keskitettiin sinne. Sekä hävittäjät että pommittajat suunnattiin maataistelutehtäviin torjumaan vihollisen sivustahyökkäyksiä jään yli. Vihollisen joukoille aiheutettujen, puolustuksen onnistumisen kannalta ratkaisevien, tappioiden lisäksi pudotettiin 23 viholliskonetta.

Suomen ilmavoimat pystyi sodan aikana lisäämään lentokalustoaan sekä ostojen että lahjoitusten kautta. Uusina tyyppeinä saatiin mm. Morane M.S.406 ja Fiat G.50 koneita, mutta niiden operatiivinen käyttöönotto tapahtui vasta sodan loppuvaiheessa. Hävittäjien pienten tappioiden (esim. vain 9 Fokkeria menetettiin) vuoksi Suomen hävittäjävoima oli selvästi suurempi sodan loppuessa kuin se oli ollut sen alkaessa.

Sotakokemukset osoittivat sekä taktiikan että koulutusperiaatteiden olleen oikeat. Fokkereilla saavutettiin pudotussuhde 16:1 (ilmataistelussa pudotetut koneet : ilmataistelussa menetetyt omat koneet), jota on pidettävä erittäin hyvänä henkilöstön taidon osoituksena, sillä omatessaan kiinteän laskutelineen Fokker oli hidas pommikoneiden torjuntaan ja kömpelö hävittäjätaisteluihin.

Jatkosota 1941 – 1944

Jatkosodan alkaessa Suomella oli noin 120 hävittäjää tyyppeinä Brewster, Fiat, Morane Saulnier, Curtiss ja Hurricane, 21 pommikonetta päätyyppinä Blenheim sekä 58 vanhentunutta tiedustelukonetta. Hyökkäysvaiheessa Suomella oli ilmanherruus ja varsinkin Brewsterit kunnostautuivat saavuttaen erinomaisen pudotussuhteen 32:1. Ne liittivät talvisodan osastotaktiikkaan ja ampumatarkkuuteen heiluritaktiikan, joka puri hyvin senaikaisiin päävastustajiin I-153 Tsaikkaan ja I-16 Rataan, jotka olivat ketterämpiä, mutta hieman hitaampia. Aikaa myöten vastustaja sai nopeampia koneita.

Brewsterit, Moranet, Fiatit ja Curtissit alkoivat vanhentua operatiivisesti vuodesta 1943 alkaen. Ne taistelivat edelleen voittoisasti, mutta niillä ei ollut enää täyttä torjuntatehoa, sillä vihollinen saattoi nopeuteensa turvautuen välttää taistelun. Tällöin saatiin uusia hävittäjiä, Messerschmitt 109 G -koneita, joilla torjunta saatiin laadullisesti jälleen ajan tasalle. Määrä oli kuitenkin täysin riittämätön, vain 30 kpl. Pommituslennostoa vahvistettiin Dornier Do 17 ja Junkers Ju 88 -koneilla.

Asemasodan tärkeimmät ilmaoperaatiot toteutettiin Suomenlahdella. Ne saivat alkunsa meritoiminnasta ja kulminoituivat Kotkan ja Helsingin pommituksiin. Suomalaiset hävittäjälentäjät kantoivat pääkuorman torjuntataisteluissa ja varsin menestyksekkäästi. Ilmavoimien periaate keskittyä ilmataisteluihin vihollistukikohtiin tehtävien hyökkäysten sijasta osoittautui oikeaksi. Maahan tuhotut lentokoneet eivät olisi merkinneet suurta ongelmaa Neuvostoliitolle, jonka oma lentokoneteollisuus oli saatu täyteen vauhtiin ja joka lisäksi sai massiivista materiaalitukea USA:sta ja Englannista. Sen sijaan tappioista johtuva koulutettujen lentäjien puute alkoi vaivata yhä pahemmin. Tämä kävi ilmeiseksi, kun kevään 1944 suurten ilmataistelujen jälkeen neuvostolaivasto oli pakotettu vetämään kokonaisen lentorykmentin pois rintamatehtävistä lentäjäpuutteen vuoksi.

Kun Neuvostoliiton eteneminen Saksan valloittamilla alueilla alkoi, lisättiin painostusta myös Suomen suunnalla. Neuvostoliitto aloitti Kannaksella strategisen hyökkäyksen 9.6.1944. Vihollisen ylivoimasta huolimatta Suomen ilmavoimat pystyi keskittämään voimansa puolustuksen painopisteeseen ja saamaan aikaan hyviä tuloksia. Suurhyökkäyksen alkaessa laivueissa oli vain noin 40 Messerschmittiä, mutta onneksi Saksasta saatiin koko ajan lisäkoneita, joiden yhteismäärä kohosi kaikkiaan 74:ään. Näin kiivaista taisteluista huolimatta torjuntakoneiden määrä lisääntyi jatkuvasti. Pommikoneiden määrä oli kesäkuun alussa 66 kpl.

Eräs esimerkki Suomen ilmavoimien kyvystä hankkia ajallinen ja paikallinen ilmaylivoima oli se, että sekä suomalaiset pommituslaivueet että saksalainen tukiosasto Kuhlmey pystyivät kaiken aikaa jatkamaan pommituksiaan. Nämä olivat ratkaisevia puolustuksen kannalta, sillä iskut pystyttiin yleensä kohdistamaan vihollisen hyökkäysvalmiisiin ryhmityksiin ja näin estämään useat hyökkäykset jo ennakolta. On lisäksi huomionarvoista, että yhtään omaa pommittajaa ei ammuttu alas niistä muodostelmista, jotka olivat Messerschmitt hävittäjien suojaamia. Messerschmittit saavuttivat pudotussuhteen 25:1.

Suomen hävittäjävoima oli jälleen vahvempi sodan loppuessa kuin se oli ollut sen alkaessa, ja suomalaiset saavuttivat mm. maailmanennätyksen hävittäjä-ässien lukumäärässä väkilukuun suhteutettuna. Lisäksi lähes kaikki huippuässät olivat mukana sodan lopputaisteluissa aivan kuin he olivat olleet neuvostohyökkäyksen alkaessakin. Myöskin tiedustelu- ja pommituslaivueet, kuten edellä on jo todettu, pystyivät toteuttamaan kaikki tehtävänsä suurhyökkäyksen torjunnassa.

Kaikkiaan 19 lentäjää saavutti Mannerheim-ristin ritariuden. Kahdesta pilotista, lentomestari Ilmari Juutilaisesta (muistelmateos: Punalentäjien kiusana) ja kapteeni Hans Windistä, tuli kaksinkertainen Mannerheim-ristin ritari.