Neuvostohallitus ei pitkään aikaan pystynyt vakiinnuttamaan valtaansa ja syntyi Venäjän kansalaissota eli sisällissota. Jo joulukuussa 1917 Donin kasakat ryhtyivät bolshevikkien maapolitiikan ärsyttäminä taisteluun ja tukivat vastavallankumouksellisten ns. valkoisten kenraalien A.M. Kaledinin ja L. Kornilovin keräämiä armeijoita.
Myös ympärysvallat katsoivat aiheelliseksi suojella etujaan Venäjän alueella. Ne toivat joukkojaan eri puolille (interventiopolitiikka) ja pyrkivät vaikuttamaan myös Venäjän sisäisiin asioihin. Länsivaltain laivasto saapui Muurmannin rannikolle maaliskuussa 1918 ja kesäkuussa 1918 brittiläis-ranskalais-amerikkalainen retkikunta otti Murmanskin haltuunsa, elokuussa myös Arkangelin. Muodollisena aiheena oli turvata pohjois-Venäjällä olevat länsivaltain varastot, mutta tarkoituksena oli pienillä mutta tehokkailla osastoilla tukea venäläisiä valkoisia, niin että nämä saisivat idässä, pohjoisessa ja etelässä olevat joukkonsa yhdistetyiksi ja bolshevikkihallituksen kukistetuksi. Länsivaltain palvelukseen liittyi myös entisistä suomalaisista punakaartilaisista koottu Muurmannin legioona ja vastaavia karjalaisia osastoja. Etelässä Georgia, Armenia ja Aserbaidzan julistautuivat itsenäisiksi huhti-toukokuussa 1918.
Vuoden 1918 alussa neuvostohallitus lakkautti vanhan tsaarinajalta peräisin olleen armeijan ja muodosti sen tilalle puna-armeijan, aluksi vapaaehtoisista ja sitten asevelvollisuuden nojalla. Kouluttajiksi otettiin myös entisiä upseereita, mutta todellinen käskyvalta oli useinkin vallankumouksellisilla komissaareilla. Puna-armeijan organisaattorina mainetta saavutti Lev Trotski.
Kun vastustajat lähestyivät kaikkialta Moskovaa, jonka neuvostohallitus otti pääkaupungiksi uhanalaisen Pietarin sijaan, Lenin teloitutti kesällä 1918 Jekaterinburgissa vallasta syöstyn tsaarin Nikolai II:n ja hänen perheensä. Bolshevikit turvautuivat punaiseen terroriin ja heidän vastustajansa valkoiseen terroriin. Sisällissota tuli olemaan raakaa ja kuolema korjasi satoa. Sisällissodan taisteluissa kaatui 1918-1922 noin 1 miljoona miestä ja haavoittui noin 6.5 miljoonaa.
Sodan alkuvaiheessa 1918 Saksan miehitysarmeijan vaikutus säänteli tapahtumia Venäjän keisarikunnan läntisillä raja-alueilla, mutta saksalaisten jouduttua marraskuussa 1918 tunnustamaan tappionsa maailmansodassa heidän joukkonsa vetäytyivät myös entisen Venäjän keisarikunnan alueilta. Itsenäisyyteen pyrkivät Baltian maat vapautuivat, mutta joutuivat pian neuvostohallituksen hyökkäysten kohteiksi.
Puolassa valtaan tuli Jozef Pilsudskin hallitus, ja se yritti saavuttaa vanhat, vuoden 1772 rajat. Puolalaiset onnistuivat saamaan tavoittelemansa alueet Saksalta ja Itävallalta, mutta idässä Puolan ja Neuvosto-Venäjän kiistat puhkesivat julistamattomaksi sodaksi (tammikuu--marraskuu 1919), kun Venäjä oli miehittänyt Puolan ja Liettuan kiistakapulan Vilnan. Puolalaiset etenivät kohti itää.
Ukrainassa sosialistijohtaja Simon Petljura kukisti saksalaisten lähdettyä kenraali Pavel Skoropadskin hallituksen. Ukrainalaiset joukot ottivat haltuunsa Galitsian ja perustivat Länsi-Ukrainan tasavallan, mutta joutuivat puolen vuoden kuluttua, toukokuussa 1919, luopumaan alueesta Puolan hyväksi. Bolshevikit vuorostaan valtasivat 3.2. 1919 Kiovan ja 8.4. 1919 vielä Odessan, jota ranskalaiset olivat pitäneet puolisen vuotta hallussaan.
Etelä-Venäjällä ja Ukrainassa käytiin sisällissodan suurimmat taistelut. Tammikuussa 1919 kenraali Anton Denikin karkotti bolshevikit Kaukasukselta. Hänestä tuli valkoisten ylipäällikkö Kaledinin kuoltua helmikuussa ja Kornilovin huhtikuussa 1919. Denikiniä tuki myös kasakoiden atamaani P.N. Krasnov. Toukokuussa 1919 neuvostovaltaa vastaan keskittyi valkoisia venäläisiä pohjoisessa, luoteessa Baltiassa (kenraali Nikolai Judenitsh), lounaassa (Denikin) ja etelässä Kaukasuksella (kenraali Pjotr Wrangel) ja idässä.
Siperiassa oli marraskuusta 1918 asti Venäjän "ylimpänä hallitsijana" valkoinen amiraali Aleksandr Koltshak, mutta tämän joukot joutuivat jo vuoden 1919 alusta lähtien vähitellen perääntymään huolimatta siitä, että Englanti, Ranska ja Japani tukivat häntä. Siperiassa oli jo kesäkuusta 1918 toiminut noin 100.000 tshekkiläisen sotavangin muodostama legioona, jonka päämääränä oli turvata kotimatka Vladivostokin kautta. Se oli kaapannut Siperian rautatien valvontaansa ja asettui tukemaan Koltshakia.
Valkoisten venäläisten luonnollisia liittolaisia neuvostovaltaa vastaan olisivat olleet vasta itsenäistyneiden reunavaltojen (Suomen, Viron, Latvian, Liettuan, Puolan, Ukrainan jne.) hallitukset. Kun valkoisten venäläisten päämääränä kuitenkin pysyi vanhan Venäjän imperiumin rajojen säilyttäminen, nämä hallitukset eivät halunneet uhrata voimavarojaan rajojensa ulkopuolelle. Näin mm. Judenitsh jäi ilman Suomen tukea hyökkäysaikeissaan, eivätkä valkoiset kenraalit pystyneet koordinoimaan hyökkäyksiään. Yhteistoiminta ei onnistunut, kun taas neuvostojoukot voitiin siirtää nopeasti rintamalta toiselle.
Kun Koltshak oli saatu alkuvuodesta 1919 perääntymään Uralilta, punaiset hyökkäsivät lokakuussa Mustan meren suuntaan. Tuossa vaiheessa Judenitsh hyökkäsi armeijoineen Virosta Pietarin reunoille, mutta Trotski onnistui karkottamaan valkoiset takaisin Viroon. Samaan aikaan valkoiset vetäytyivät etelässä Mustanmeren ranta-alueelle. Siperian suunnalla Koltshak vuoden 1919 lopulla menetti tilanteen hallinnan.
Länsiliittoutuneiden johto määritteli joulukuussa 1919 ns. Curzonin linjan Puolan itärajaksi, suunnilleen Bug-joen tasalle. Puola ei tähän tyytynyt vaan ryhtyi sotaan puolustaakseen Puolan vanhoja alueita. Pilsudskin joukot, Petljuran ukrainalaiset tukenaan, valtasivat Kiovan toukokuussa 1920, mutta jo kesä-heinäkuussa ne joutuivat vetäytymään Varsovaan saakka M.N. Tuhatshevskin johtamien neuvostojoukkojen painostaessa. Laajoissa operaatioissa neuvostojoukkojen huolto oli kuitenkin joutunut vaikeuksiin, ja Pilsudskin onnistui elokuussa 1920 murtaa ne ja saada ne perääntymään Grodnon--Brest Litovskin--Wlodawan linjalle. Syys-lokakuussa puolalaiset hyökkäsivät vielä Minskin edustalle. Aselepo tehtiin lokakuussa 1920, ja Riian rauha maaliskuussa 1921 Venäjä suostui Puolan aluevaatimuksiin. Ukraina liittyi vuoden 1920 lopussa neuvostovaltioiden joukkoon. Puola ja Liettua joutuivat vuorostaan sotaan, kun Puola otti kiistellyn Vilnan haltuunsa lokakuussa 1920. Tämä sota jatkui, tosin ilman aktiivisia taisteluita, joulukuuhun 1927 asti.
Kun uhkasi vaara, että Japani olisi laajentunut itäiseen Siperiaan, Yhdysvallatkin lähetti elokuussa 1918 joukkojaan Vladivostokiin "suojelemaan tshekkien poispääsyä". Tätä kautta tshekit pääsivät vihdoin lähtemään taisteltuaan sekä punaisia että valkoisia venäläisiä vastaan. Yhdysvaltain joukot vartioivat Siperian rataa Baikalilta Vladivostokiin, mutta eivät osallistuneet bolshevikkien vastaisiin taisteluihin.
Pohjois-Venäjältä länsivaltain joukot poistuivat elo-lokakuussa 1919. Etelä-Venäjältä valkoiset vetäytyivät maaliskuussa 1920. Vain Krimille jäi Wrangelin johtama pienehkö osasto. Neuvostojoukkojen sitoutuessa Puolaa vastaan Wrangel iski vielä kesäkuussa 1920 pohjoiseen. Kun Puolan-sota oli päättynyt, bolshevikit karkottivat marraskuussa 1920 Wrangelin joukot Krimille ja saman tien Venäjältä. Yhdysvaltain joukot lähtivät Vladivostokista huhtikuussa 1920 ja japanilaiset vihdoin lokakuussa 1922. Neuvostovalta jäi valtaan Venäjällä.
Venäjän kansalaissota | Kunniatohtori | Presidentinvaali 1919
ELÄMÄNKAARI | SUKU JA PERHE | KASVUAIKA | SOTILASURA | VAPAUSSOTA | VALTIONHOITAJA 1918-1919 | SIVIILISSÄ | PUOLUSTUSNEUVOSTO | YLIPÄÄLLIKKÖ 1939-1946 | TASAVALLAN PRESIDENTTI 1944-1946 | ELÄKEVUODET | ERIKOISAIHEET | HAKU