C.G.E. Mannerheim Suomen historiassa

Helsingin Suomalaisen Klubin Internet-sivusto pyrkii antamaan sekä suomalaisille että ulkomaalaisille lukijoille, katselijoille ja kuuntelijoille monipuolisen ja elävän kuvan miehestä, joka on vaikuttanut ehkä enemmän kuin kukaan muu yksittäinen ihminen itsenäisen Suomen historiaan, jonka juuret ulottuvat kauaksi keskiaikaan ja jonka siivet ovat kantaneet tämän päivän integroituvaan Eurooppaan ja globaalistuvaan maailmaan.

Suomen Marsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheimin persoonassa kohtaavat Suomen historian kolme suurta aikakautta: (1) autonomisen Suomen aika (1809-1917), jolloin kansallisen itsenäisyyden poliittinen, taloudellinen ja kulttuurinen perusta luotiin sovittamalla yhteen Ruotsin ja Venäjän vallan aikojen värikkäät, rikkaat ja usein hyvin dramaattiset perinnöt; (2) itsenäistyvän ja itsenäisyydestään taistelevan Suomen aika (vapaussodasta 1918 eteenpäin) ja (3) kansainvälistyvän Suomen aika (jatkosodan päättymisestä eteenpäin).

Kaikissa näissä vaiheissa Suomi ja suomalaiset olivat lähinnä Mannerheimin sydäntä. Kosmopoliittina hänellä oli harvinaislaatuinen kyky sovittaa pienen, pohjoisen maan kansalliset intressit suurvaltojen etuihin ja pyrkimyksiin. Sukujuuriltaan hän oli ruotsinkielinen aatelismies.

Sotilaskoulutuksensa ja varhaisimmat sotakokemuksensa hän sai keisarillisen Venäjän armeijan upseerina. Tämä tausta heijastui hänen rooliinsa itsenäisen Suomen sotilaallisena ja poliittisena johtajana ja sillä näyttää olevan vaikutuksia myös Suomen nykypäivään ja tulevaisuuteen.

Mannerheim ei hyväksynyt bolshevikkien vallankumousta Venäjällä, mutta hän ymmärsi venäläistä mentaliteettia ja osasi arvostaa Venäjää suurvaltana. Vapaussodassa hän suhtautui nihkeästi Saksan apuun, koska halusi korostaa suomalaisten omaa tehtävää maansa itsenäistymisprosessin ratkaisuvaiheessa.

Kansalaissodan äärimmäinen traagisuus, jakautuminen "valkoisiin" ja "punaisiin", ilmeni Mannerheimiin kohdistuneina voimakkaasti vastakohtaisina tunteina. Ulkoisen uhan edessä, Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen loppusyksystä 1939 ja siitä alkaneen talvisodan aikana, Mannerheim onnistui yhdistämään Suomen kansan urhoolliseen taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan. Jatkosodan tavoitteeksi hän asetti Venäjälle luovutettujen alueiden palauttamisen Suomelle ja maamme turvallisuuden varmistamisen tulevaisuudessa. Suurvaltapoliittista avarakatseisuutta hän osoitti kieltäytymällä osallistumasta aktiivisesti Leningradin piiritykseen ja Muurmanskin yhteyksien katkaisemiseen, mutta hyväksymällä Saksan sotilaallisen avun. Sen jälkeen kun Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomea vastaan oli alkanut kesällä 1944, tarvittiin Mannerheimin valtiomiestaitoa armeijan ylipäällikkönä ja juuri valittuna tasavallan presidenttinä, jotta Suomi pystyi puolustautumaan ja irtaantumaan sodasta. Aselevon ja välirauhan solmiminen syyskuussa 1944 sekä saksalaisten joukkojen karkottaminen Suomen maaperältä olivat 77-vuotiaalle Suomen Marsalkalle henkisesti ja fyysisesti äärimmäisen vaativia tehtäviä.

Mannerheimin asemaa puoluepoliittisten ristiriitojen yläpuolella olleena kansallisena johtajana ja hänen nauttimaansa kansainvälistä arvostusta sotatoimien johtajana osoittaa se, ettei häntä asetettu tuomittavaksi Neuvostoliiton painostuksesta syntyneessä ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, vaan hän saattoi terveydellisiin syihin ja korkeaan ikäänsä vedoten jättää Tasavallan Presidentin tehtävät vuonna 1946.

Arvioitaessa Mannerheimin elämäntyötä tämän päivän kansainvälispoliittisen tilanteen valossa, käy selväksi kolme tärkeää seikkaa. Ensinnäkin, hän vaikutti ratkaisevasti Suomen itsenäisyyden puolustamiseen sitä aggressiivista hyökkäystä vastaan, joka pohjautui Stalinin ja Hitlerin salaisena pidettyyn sopimukseen etupiirijaosta, ja loi tällä tavalla perustan Suomen suvereniteetille, jonka varaan tulevat kansainväliset suhteet voitiin rakentaa. Toiseksi, hän arvioi jo varhaisessa vaiheessa realistisesti Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kehityksen. Kolmanneksi, hänen aatemaailmaansa liittyvä vapauden filosofia ja sivistyksellinen perusta osoittautuivat lopulta elinvoimaisemmiksi kuin se totalitäärinen yhteiskuntajärjestelmä, jota Venäjälle syntynyt neuvostokommunismi edusti.