Mannerheim kirjoitti 20.5. 1918 senaatille eronpyyntökirjeen. Pyyntönsä perusteluksi hän esitti, että hänen tammikuussa saamansa tehtävä nyt oli loppuun suoritettu.
Kyseessä oli ele, joka liittyi luontevasti korkeimman vallan haltijan - eli valtionhoitajan - asettamiseen 18. 5. ja odotettavissa olevaan senaatin uudistukseen. Toisaalta hän jätti eronpyyntönsä "tehdäkseen lopun vehkeilystä ja saadakseen selvän, oliko hänellä todella hallitus takanaan". Mannerheim on kertonut hermostuneensa jatkuvasta juonittelusta ja kaikessa ilmenevästä epämiellyttävästä pikkumaisuudesta. Senaatin mielipiteiden ja hänen mielipiteidensä välillä oli valtava ero. "Hallitus oli selkäni takana keskustelematta lainkaan kanssani teettänyt saksalaisilla suunnitelman Suomen puolustuslaitoksesta."
Eronpyyntöpäätös kypsyi suuren paraatin jälkeen. Merkittävä psykologinen isku lienee ollut se, että senaatti nyt saksalaisten vaikutukseen jouduttuaan suhtautui varauksellisesti Mannerheimin Pietarin-suunnitelmaan. Myöskään hänen paraatin yhteydessä armeijan nimissä esittämänsä puhe ei ollut saanut toivottua vastakaikua. On melko mahdotonta arvioida, uskoiko Mannerheim joutuvansa eroamaan. Kenties hänen tarkoituksensa oli vain pakottaa senaatti antamaan tukensa.
Svinhufvud luovutti Itämerendivisioonan komentajalle von der Goltzille kirjelmän, jossa pyydettiin saksalaisten maahanjäämistä. Tämä ilmoitti saksalaisilla olevan valmiin suunnitelman Suomen armeijan organisoinnista. Ehtona saksalaisten upseerien saamiselle oli, että näiden sijoittaminen armeijaan tehtäisiin yhteisymmärryksessä Saksan sodanjohdon kanssa ja että Suomen armeijan palvelukseen otettaisiin vain Saksan ja sen liittolaisten upseereita. Ruotsalaisten olisi siis erottava. Perusteluna oli upseeriston koulutuksen kirjavuus.
Mannerheimille esitettiin 23.5. senaatissa ehdotus, joka pohjautui von der Goltzin kantaan ja joka mm. edellytti, että perustettaisiin sotaministeriö ja sotaministeri rinnastettaisiin ylipäällikköön. Ministerin nimittäisi korkeimman vallan haltija. Mannerheimille tarjottiin tehtäväksi järjestää armeija saksalaisen järjestelmän mukaan. Siinä käytettäisiin apuna tarpeen mukaan saksalaisia upseereja harjoittajina ja neuvonantajina. Häneltä pyydettiin ehdotus armeijan koosta, varustamisesta ja aseistamisesta sekä kustannusarvio, mutta nämä riippuisivat resursseista. Virkoihinnimittämisoikeus sekä oikeus ylentää ja palkita upseeristoa jätettäisiin toistaiseksi ylipäällikölle. Sotatoimia jatkettaisiin vain yhteisymmärryksessä saksalaisten kanssa; Venäjän monarkistien auttaminen riippuisi Saksan ylijohdon kannasta.
Mannerheim esitti senaatin suureksi yllätykseksi ehtoja jäämiselleen. Hän halusi kaikissa sotilaallisissa asioissa jäädä riippumattomaksi senaatista ja sotaministeristä. Sotaministerin tuli olla vain hallintoviranomainen, siihen virkaan riittäisi siviilihenkilökin. Mannerheim halusi itse määrätä, mihin asemiin hän saksalaisia sijoittaisi. Mitään neuvotteluja ei saanut käydä selän takana alaisten kanssa eikä sotilasasioissa ulkomaalaisten kanssa. Senaattori Frey ilmoitti kuitenkin, että senaatti oli jo sitonut kätensä pyytäessään Saksasta upseereita saksalaisten laatiman listan mukaisesti. Armeijan organisoinnissa Mannerheim oli kyllä valmis käyttämään Saksan armeijan mallia ja apuna saksalaisia upseereita, mutta hän pelkäsi saksalaisten pyrkivän kontrolloimaan Suomen armeijaa ja maan ulkopolitiikkaa: hän ei "halua että heittäydymme saksalaisten käsivarsille" eikä "halua sätkynukeksi saksalaisten käsiin". Ulkopolitiikasta ja Pietarin-retkestä keskusteltaessa erimielisyys selveni entisestään. Mannerheim varotti suunnittelemasta suoraa hyökkäystä Itä-Karjalaan ja korosti Pietarin monarkistien auttamisen etuja. Senaattorit varottivat luottamasta liikoja venäläisten Itä-Karjala-lupauksiin.
Eronpyyntö jäi voimaan. Sotaministerin nimitystä suunniteltaessa Mannerheim ilmoitti 27. 5. senaatillekin, ettei everstiluutnantti Thesleffiä hänen mielestään tulisi nimittää sotaministeriksi. Kun Mannerheim "jäädytti" Thesleffin, saksalaiset katsoivat hänen haluavan tölväistä Saksan-ystäviä: "Tämän jälkeen meidän on mahdotonta esiintyä Mannerheimin hyväksi." . Mannerheimin vähimmäisvaatimuksiin saksalaiskenraali ilmoitti 27.5. Svinhufvudille, ettei hän voisi suostua saksalaisten upseerien alistamiseen ruotsalaisten upseerien alaisuuteen, ettei suunnitelmassa ollutta saksalaisupseerien määrää saisi pienentää ja ettei näiden vapaa käyttö ja sijoittaminen tulisi kysymykseen.
Mannerheim allekirjoitti lopullisen eronpyyntönsä Svinhufvudille: "Eronpyyntöni johtuu vain siitä, että minulla on ollut niissä neuvotteluissa, jotka minulla on ollut kunnia käydä Teidän ja Senaatin jäsenten kanssa, tilaisuus vakuuttautua siitä, ettei hallitus halua luoda korkeimmalle sotilasjohdolle sellaisia mahdollisuuksia, joiden avulla katsoisin voivani kantaa vastuun edessä olevien suurten kysymysten ratkaisussa."
Senaatin ratkaisu oli helppo. Saksalaisten avusta ei voitu luopua, joten Mannerheimin eroon olisi suostuttava. Illalla 27.5. Svinhufvud nimitti uudet senaattorit, Thesleffin sotaministeriksi. Osa senaattoreista oli sitä mieltä, että olisi tehokkainta ottaa ylipäälliköksi saksalainen kenraali, mutta enemmistö kuitenkin piti suomalaisuutta ratkaisevana tekijänä. Toukokuun 29. päivän iltana valtionhoitaja Svinhufvud myönsi Mannerheimille tämän pyytämän eron ja nimitti suomenkielisen kenraalimajuri K.F. Wilkmanin (myöh. Vilkama), Itäarmeijan päällikön ja Viipurin valloittajan, ylipäälliköksi. Kesäkuun 1. päivänä Mannerheim astui Helsingin asemalla junaan lähteäkseen Turun kautta Ruotsiin.
Senaatin ja saksalaisten ratkaisujen syyt ovat varsin selväpiirteiset. Suomessa olleet saksalaiset sotilaat halusivat varmistaa Saksan armeijan tavoitteet ja epäilivät Mannerheimin motiiveja. Itsenäisyyssenaatti halusi toimia niin, että mitään esteitä ei olisi tullut Saksasta - nimen omaan ulkopoliittisissa kysymyksissä - toivotun tuen tielle.
Pahimmaksi epäsoinnun syyksi on katsottava Mannerheimin halu säilyttää Suomella toimintavapaus. Kun Pietarin-toive näytti turhalta, ei ole ihme, että Mannerheimilta meni halu mukautua pitemmälle saksalaisten vaatimuksiin. Hänellä ei ollut enää innostavaa motiivia paikalleen jäämiseen. Neuvottelutilanteessa päiväkohtaiset "pikkumaisuudet" saattoivat olla yhtä ratkaisevia kuin käsitykset maailmansodan lopputuloksesta. Mannerheimilla itsellään oli vielä vuosikymmentä myöhemmin mielessään pääsyynä senaatin epälojaalisuus.
Ylipäällikkö 1918 | Päämaja 1918 | Vaasan senaatti | Hannes Ignatius
| Martin Wetzer | Harald Hjalmarson
| Ernst Linder | Gösta Theslöf | Jääkärit | Pietarin kysymys | Suhde Saksaan | Vapaudenristi | Itä-Karjalan kysymys | Uudenmaan
rakuunarykmentti | Kuusenhavu | Suomen
lippu | Ruotsalainen prikaati | Suojeluskunnat
| Jääkärikonflikti | Heikki Kekoni
| Punavankikysymys | Wilhelm Thesleff
| Aarne Sihvo | Rudolf Walden |
Ilmavoimat - Ilma-ase | Punainen
ja valkoinen terrori | Suuri paraati 16. 5. 1918 | Ahvenanmaan kysymys | Monarkia | Mannerheimin ero
ELÄMÄNKAARI | SUKU JA PERHE | KASVUAIKA | SOTILASURA | VAPAUSSOTA | VALTIONHOITAJA 1918-1919 | SIVIILISSÄ | PUOLUSTUSNEUVOSTO | YLIPÄÄLLIKKÖ 1939-1946 | TASAVALLAN PRESIDENTTI 1944-1946 | ELÄKEVUODET | ERIKOISAIHEET | HAKU