Vuonna 1918 Suomessa kuoli noin 40 000 henkeä enemmän kuin keskimäärin vuosittain 1910-1920. Heistä kuoli sotaan liittyen noin 25000 henkeä ja näistä taas aseen kaatamina noin 14 000 henkeä. Niin kuin usein kansalaissodissa niin Suomessakin vuonna 1918 suoritettiin runsaasti varsinaiseen taistelutoimintaan kuulumattomia surmantöitä, teloituksia ilman laillista oikeudenkäyntiä, sotavankien surmaamista, ryöstömurhia ja murhia.
Osa tällaisista surmantöistä liittyi niin läheisesti sotatoimiin, että jälkeen päin ei ole pystytty tekemään eroa terroritekojen ja sotatoimien välillä. Tilastojen mukaan sodassa kaatui 6 850 suomalaista. Selvästi sotatoimissa kuoli noin 3 100 valkoista ja 3 400 punaista, kaikkiaan siis - venäläiset mukaan lukien noin 7 000 henkilöä. Tämän lisäksi sai surmansa noin 10 000 henkilöä osittain sotatoimiin liittyen mutta osittain vasta taistelujen jälkeen.
Vuoden 1918 sodan surmatöiden nimitys - murha, teloitus jne. - on riippuvaista siitä, miten ihmiset henkilökohtaisesti suhtautuvat sodan yleiskuvaan. Nimitykset "punainen terrori" ja "valkoinen terrori" kuvaavat surmatöiden herättämää painostavaa ilmapiiriä niissä väestöryhmissä joihin se kulloinkin kohdistui. Punaisen terrorin uhreja oli noin 1700, valkoisen terrorin noin 8400.
Punainen terrori oli vallankumoukseen liittyvä purkautumisilmiö, jollaisesta oli saatu esimerkkejä Venäjän vallankumouksien yhteydessä. Vallankumoukseen liittyi ajatus yhtäkkisestä muutoksesta, vanhan järjestyksen kumoamisesta ja hävittämisestä. Tavallisten lakien ei katsottu sitovan. Punainen terrori jakaantui kahteen huippuvaiheeseen. Kapinan puhkeamisesta kolmisen viikkoa surmatyöt koko ajan lisääntyivät. Helmikuun puolivälissä punainen terrori väheni ratkaisevasti. Vallankumousjohto yritti estää laittoman menon riistäytymästä valloilleen. Kansanvaltuuskunta, joka lähes koko sodan ajan kävi kamppailua selvempää sotilasdiktatuuria haluavan toimintalinjan kanssa, yritti julistuksin vedota punakaarteihin terrorin lopettamiseksi. Punaisen terrorin toinen huippukausi osuu huhtikuuhun. Koko punaisten länsiarmeija aloitti nopean perääntymisen. Vetäytymisen yhteydessä sytytettiin murhapolttoja ja tuhottiin jopa viljavarastoja. Ennen lähtöä tehtiin "tilit selviksi".
Valkoisen terrorin pääsyy oli punaisen terrorin aiheuttama viha, kauhu ja kosto. Valkoisen terrorin kokivat siihen osallistuneet jollain tavoin oikeutetuksi, koska se kohdistui ihmisiin, jotka olivat ryhtyneet kapinaan laillista hallitusta vastaan, suorittaneet ryöstöjä ja syyllistyneet jopa maanpetokseen liittoutuessaan venäläisten kanssa. Jyrkän rankaisun laki sai siten taustakseen erilaisia motiiveita. Kyseessä saattoi olla henkilökohtainen kosto, joko pitkäaikaisesta vihanpidosta tai aivan kapina-aikaan liittyvästä tapahtumasta.
Varsin yleisenä ajatuksena oli, että muodollisuuksista ei tarvinnut pitää kiinni, mikäli joku tavattiin sota-alueella haitanteosta. Kun valkoisilla joukoilla ei sodan alkuvaiheessa ollut selkeitä menettelyohjeita punaisten käsittelystä, Mannerheim määräsi Ylipäällikön neuvottelukunnan valmistelemassa kuulutuksessa 25.2. "ammuttavaksi paikalla" henkilöt, jotka armeijan selän takana tavattaisiin hävittämässä teitä, siltoja, kulkuneuvoja, lennätin- ja puhelinlankoja, jotka vastustaisivat laillista sotavoima ja joilta tavattaisiin luvattomia aseita sekä sala-ampujat ja murhapolttajat. Samalla hän kielsi kenttäoikeuksien asettamisen. Mannerheim pyrki valvomaan ohjeiden noudattamista koko sodan ajan, mutta "ammutaan paikalla"-säännösten avara tulkitseminen oli yksi tie tuomiotta tapahtuneisiin teloituksiin eli ns. valkoiseen terroriin.
Valkoinen terrori muodostaa määrällisesti jatkuvasti nousevan käyrän. Maaliskuun puoliväliin asti se oli yleisesti ottaen varsin vähäistä. Suurin osa (2/3) sodan ensimmäisen kuukauden valkoisesta terrorista keskittyi yhteen ainoaan paikkaan, Varkauteen. Vankien teloittaminen lisääntyi hyökkäysoperaatioiden alettua, ja Mannerheim katsoi aiheelliseksi puuttua asiaan monta kertaa maalis-toukokuussa. Mannerheimin tahto ei kuitenkaan oikopäätä toteutunut. Valkoinen terrori ei tyrehtynyt sotatoimien päättyessä. Vielä taistelujen tauottua surmattiin (5.5. alkaen) neljän viikon aikana ainakin 3 100 punaista eli 37 % koko terrorin laajuudesta. Suuri osa näistä surmaamisista tapahtui kiinniottamisen yhteydessä tai kenttäoikeuden tuomiosta.
Ylipäällikkö 1918 | Päämaja 1918 | Vaasan senaatti | Hannes Ignatius
| Martin Wetzer | Harald Hjalmarson
| Ernst Linder | Gösta Theslöf | Jääkärit | Pietarin kysymys | Suhde Saksaan | Vapaudenristi | Itä-Karjalan kysymys | Uudenmaan
rakuunarykmentti | Kuusenhavu | Suomen
lippu | Ruotsalainen prikaati | Suojeluskunnat
| Jääkärikonflikti | Heikki Kekoni
| Punavankikysymys | Wilhelm Thesleff
| Aarne Sihvo | Rudolf Walden |
Ilmavoimat - Ilma-ase | Punainen
ja valkoinen terrori | Suuri paraati 16. 5. 1918 | Ahvenanmaan kysymys | Monarkia | Mannerheimin ero
ELÄMÄNKAARI | SUKU JA PERHE | KASVUAIKA | SOTILASURA | VAPAUSSOTA | VALTIONHOITAJA 1918-1919 | SIVIILISSÄ | PUOLUSTUSNEUVOSTO | YLIPÄÄLLIKKÖ 1939-1946 | TASAVALLAN PRESIDENTTI 1944-1946 | ELÄKEVUODET | ERIKOISAIHEET | HAKU