Tammikuun 25. päivä 1918 Suomen senaatti ilmotti yksityisistä aloitteista perustettujen suojeluskuntien eli valkokaartien olevan hallituksen sotajoukkoa.

Näin Mannerheimista tuli näiden ylipäällikkö, ja helmikuussa Päämajaan perustettiin ylipäällikön neuvottelukunta, johon kuului edustaja eri maakuntien suojeluskunnista. Suojeluskuntien asema jäi sodan päätyttyä epämääräiseksi, kun Suomen armeija organisoitiin vakinaiselle pohjalle. Elokuussa 1918 vahvistettiin kuitenkin asetus, jonka mukaan suojeluskunnat olivat käytettävissä sisäisen järjestyksen ylläpitoon ja sotaväen reservinä.

Mannerheim päätti valtionhoitajaksi ryhtyessään vahvistaa suojeluskuntia maan turvallisuuden parantamiseksi. Niiden oli oltava armeijan reservi ja valtiojärjestyksen turva. Valtioneuvosto vahvisti helmikuussa 1919 asetuksella suojeluskuntien asemaa, ja suojeluskunnat saivat oman ylipäällikkönsä.

Valtionhoitajakauden jälkeen Mannerheim kutsuttiin elokuussa 1919 suojeluskuntain kunniapäälliköksi. Vuonna 1921, kun ns. suojeluskuntaselkkauksessa, kiisteltiin suojeluskuntien itsenäisyydestä suhteessa valtiovaltaan, Mannerheimia tarjottiin suojeluskuntien ylipäälliköksi, mutta hänen kannattajansa hävisivät taistelun. Ylipäälliköksi tuli Lauri Malmberg, joka tuli olemaan tässä tehtävässä vuoteen 1944 asti.

Helmikuussa 1932 syttyi ns. Mäntsälän kapina, joka vaati kommunistien toimintamahdollisuuksien lopettamista ja johon osallistui myös runsaasti suojeluskuntalaisia. Presidentti P.E. Svinhufvudin päättäväisyys sai kapinalliset palaaman koteihinsa.

1930-luvun puolustuslaitosuudistuksessa suojeluskunnat saivat yhä kiinteämmän tehtävän reserviläisten sotilaskoulutusta antavana laitoksena. Talvisodan aikana niistä tuli osa puolustusvoimia, ja vastaavasti suojelukuntien jäseniksi otettiin myös työväenjärjestöjen jäseniä. Vuodelta 1918 periytyvät epäluulot painettiin maahan. Suojeluskuntain yliesikunnasta tuli Kotijoukkojen esikunta ja suojeluskuntien vanhemmet miehet hoitivat kotiseudun puolustusta. Syksyllä 1940 suojeluskuntapiirit saivat hoitaakseen myös sotilaspiirien tehtävät.

Jatkosodan päättyessä Neuvostoliitto vaati suojeluskuntien ja sisarjärjestön Lotta Svärdin lakkauttamista, koska aseistautunut kodinturvajoukko olisi mitätöinyt Neuvostoliiton halun pienentää Suomen armeija minimiin ja koska suojeluskuntalaisten katsottiin voivan estää Suomen valtiojärjestyksen muuttamisen sosialistisessa hengessä. Suomen eduskunta hyväksyi 3.11. 1944 äänestämättä lain suojeluskuntajärjestön lakkauttamisesta. Mannerheim vahvisti lain presidenttinä. Päiväkäskyssään 16.11. hän kiitti suojeluskuntalaisia näiden isänmaan hyväksi tekemästä työstä.
 

Ylipäällikkö 1918 | Päämaja 1918 | Vaasan senaatti | Hannes Ignatius  | Martin Wetzer | Harald Hjalmarson | Ernst Linder | Gösta Theslöf | Jääkärit | Pietarin kysymys | Suhde Saksaan | Vapaudenristi | Itä-Karjalan kysymys | Uudenmaan rakuunarykmentti | Kuusenhavu | Suomen lippu | Ruotsalainen prikaati | Suojeluskunnat | Jääkärikonflikti | Heikki Kekoni | Punavankikysymys | Wilhelm Thesleff  | Aarne Sihvo | Rudolf Walden  |   Ilmavoimat - Ilma-ase | Punainen ja valkoinen terrori | Suuri paraati 16. 5. 1918 | Ahvenanmaan kysymys | Monarkia | Mannerheimin ero

ELÄMÄNKAARI | SUKU JA PERHE | KASVUAIKA | SOTILASURA | VAPAUSSOTA | VALTIONHOITAJA 1918-1919 | SIVIILISSÄ | PUOLUSTUSNEUVOSTO | YLIPÄÄLLIKKÖ 1939-1946 | TASAVALLAN PRESIDENTTI 1944-1946 | ELÄKEVUODET | ERIKOISAIHEET | HAKU