Taisteluiden liepeillä ilmeni runsaasti sellaista väkivaltaa, jolla ei ollut välitöntä yhteyttä sodankäyntiin. Vallankumoushenkeen liittynyt suoran toiminnan linja, "punainen terrori", herätti nopeasti vastareaktion, ns. "valkoisen terrorin".
Teloitukset olivat monasti summittaisia ja veivät mukanaan sellaisiakin, jotka eivät olleet osallistuneet väkivallantekoihin. Kun vielä hallitusvalta halusi pikkutarkasti tutkia ja tuomita kapinaan osallistuneet, punaiset joutuivat odottamaan ratkaisua vankileireillä. Niiden olot olivat heikot, ja vankeja kuoli nälkään ja tauteihin. Nämä sodan seurausilmiöt jäivät monien mieliin pysyvämmin kuin itse sota ja sen syyt.
Päämajassa tiivistyi maaliskuun lopulla mielipide, että vankien kasaantumisen välttämiseksi oikeutta olisi jaettava nopeasti. Ylipääliköltä esitti senaatille kenttäoikeuksien perustamista, jotta tähän päämäärään nopeammin päästäisiin. Ajatuksena oli, että pahimmat rikolliset oli tuomittava kenttätuomioistuimissa ja ammuttava ja että suuret joukot oli laskettava kotiin. Mannerheim oli "taipuvainen vapauttamaan ja päästämään koteihinsa ne punavangit, jotka saivat kotipaikastaan hyvät lausunnot, ja erityisesti ne, joiden voitaisiin todeta tulleen kapinaan pakotetuiksi". Ehdotuksella oli myös käytännön perustelut. Joukot eivät riittäneet vankeja vartioimaan vaan ne tarvittiin rintamalla. Toisaalta Mannerheim ajatteli jo Suomen kykyä yhtenäistyä: valtion paras strateginen raja on sen yhtenäisyys. Hän painotti sillan rakentamista kansanosien välille taistelun ratkettua.
Mannerheim sai Vaasan hovioikeuden presidentin, valkoisen Suomen korkeimman oikeusviranomaisen Karl Söderholmin taipumaan mahdollisuuteen perustaa kenttäoikeuksia, tulkitsemalla sotaväen rikoslakia ja katsomalla sotatilan vallitsevan. Vaasan hallituksen juristijäsenet asettuivat kuitenkin toiselle kannalle. Ottaen huomioon voimassaolevan lainsäädännön ei näitä kenttäoikeuksia voinut asettaa. Venäjälle ei sotaa ollut voitu julistaa, kun eduskunta ei ollut voinut kokoontua, ja sisällissodan aikaista sotatilaa ei laki tuntenut.
Vaasan senaatti lähti periaatteesta, että kapinalliset oli tuomittava yleisen rikoslain perusteella, valtiorikosten kysymyksessä ollessa hovioikeuksissa. Käytännön syistä, vankimäärän suuruuden takia, päädyttiin kuitenkin siihen, että oli asetettava erityisiä valtiorikosoikeuksia. Punavankien tuomitseminen oli kansakokonaisuuden kannalta niin suuri asia, että sen tuli tapahtua lakien mukaan mahdollisimman normaalissa oikeudenkäynnissä. Senaatti pelkäsi aiheellisesti paineen johtavan tuomiottomiin teloituksiin, jollei oikeudenkäynteihin pian päästäisi. Ns. valkoisen terrori oli jo alkanut. Päämajan poliisiviranomaisten esittäessä pikaoikeudenkäyntejä Mannerheim vastasi: "Verta on virrannut kyllin. En halua saada Suomen pyövelin nimeä." Valloitettujen alueiden turvaamispäällikkö Walden esitti Helsingissä 8.5. hallitukselle kenttäoikeuksien asettamista ja vankien vapauttamista, mutta hallitus katsoi edelleen, että tuomioitten ja tutkimuksen tuli tapahtua lain mukaan. Laki valtiorikosoikeudesta vahvistettiin toukokuun lopulla. Rangaistusperusteena oli rikoslain säännökset valtiopetoksesta, johtajien osalta kuitenkin maanpetoksesta.
Kun punaiset armeijat olivat huhti-toukokuun vaihteessa antautuneet, punaiset koottiin sotilaiden vartioimille vankileireille. Niistä suurimmat olivat Hämeenlinna, Viipuri, Helsinki, Tampere, Riihimäki, Kotka ja Lahti. Myöhemmin tunnetuimmaksi suurleiriksi tuli Tammisaari. Sodan päättyessä valkoisilla oli yli 80 000 vankia. Osa päästettiin kotiin välittömästi, ja kesäkuun alussa heitä oli 74 000. Vankimäärä väheni kesän lopulla nopeasti. Se oli 1.7. 71 000, 1.8. 41 000 ja 1.9. 27 000. Senaatti omaksui sen linjan, että kaikki punaiset oli tuomittava laillisissa oikeusistuimissa lain määräämiin rangaistuksiin. Pitkään jatkunut tutkiminen aiheutti kuitenkin sen, että monet punaiset vankileirien ahtaissa oloissa, heikolla ruoalla joutuivat tautien uhreiksi: vankileireillä kuoli vuoden 1919 kevääseen mennessä peräti noin 12 500 punaista.
Ylipäällikkö 1918 | Päämaja 1918 | Vaasan senaatti | Hannes Ignatius
| Martin Wetzer | Harald Hjalmarson
| Ernst Linder | Gösta Theslöf | Jääkärit | Pietarin kysymys | Suhde Saksaan | Vapaudenristi | Itä-Karjalan kysymys | Uudenmaan
rakuunarykmentti | Kuusenhavu | Suomen
lippu | Ruotsalainen prikaati | Suojeluskunnat
| Jääkärikonflikti | Heikki Kekoni
| Punavankikysymys | Wilhelm Thesleff
| Aarne Sihvo | Rudolf Walden |
Ilmavoimat - Ilma-ase | Punainen
ja valkoinen terrori | Suuri paraati 16. 5. 1918 | Ahvenanmaan kysymys | Monarkia | Mannerheimin ero
ELÄMÄNKAARI | SUKU JA PERHE | KASVUAIKA | SOTILASURA | VAPAUSSOTA | VALTIONHOITAJA 1918-1919 | SIVIILISSÄ | PUOLUSTUSNEUVOSTO | YLIPÄÄLLIKKÖ 1939-1946 | TASAVALLAN PRESIDENTTI 1944-1946 | ELÄKEVUODET | ERIKOISAIHEET | HAKU